Kun arvioin töitäni näyttelijänä, arvostelin aina myös kokonaisuutta. Kerran eräs kollegani kuunteli mielipiteitäni ja tokaisi: Ohjaa sitten itse, jos kerran tiedät, mitä pitäisi tehdä. Silloin aloin tosissani miettiä asiaa. Halusin ohjata aluksi nimenomaan elokuvaa. Tämä johtui siitä, että kamera on minulle näyttelijänäkin läheinen, mutta myös siitä, että elokuvassa ohjaaja vastaa loppupeleissä kaikista taiteellisista ratkaisuista.

1996 aloin suunnitella käsikirjoittaja Antti Karumon kanssa tv-elokuvaa. Käsikirjoitus ostettiin ensin YLE TV 2:lle, mutta kun siellä tilaaja vaihtui, se ei edennyt tuotantoon asti. Menimme Elokuvasäätiöön, josta se myös sai tukea, mutta minulle ilmoitettiin, että minun pitäisi ensin ohjata lyhempi juttu, ennen kuin saisin rahat tunnin mittaiseen elokuvaan.

Aloin samaan aikaan kouluttaa itseäni ohjaajaksi alan ammattilaisten kursseilla. Opettaessani aloin tehdä lyhytelokuvia ja erilaisia tv-harjoitustöitä opiskelijoiden kanssa. Sen lisäksi näyttelijänä olin aina pitänyt silmäni ja korvani auki kuvauksissa.

Tiesin alusta alkaen, että minulle: näyttelijälle, muusikolle ja naiselle ei varmasti tulisi olemaan helppoa saada rahoitusta elokuvaohjauksiani varten 1990-luvun ilmapiirissä, joten olin valmistautunut pitkäjännitteisyyteen pyrkimyksessäni. Koska elokuvasäätiöstä oli sanottu, että minun oli ohjattava ensin lyhyempi elokuva, aloin valmistella sitä. Syntyi Antti Karumon käsikirjoittama Greippi (1999). Sen jälkeen oli tarkoitus ohjata se tarina, mitä aikaisemmin olimme Antin kanssa suunnitelleet, mutta se ei enää innostanut rahoittajia.

Aloin etsiä itselleni uutta tarinaa ohjattavaksi. Käsikirjoittaja/ohjaaja Juha Jokela lähetti minulle Selja Ahavan käsikirjoituksen Pieniä eroja. Se käsitteli hienosti aihetta, joka oli minusta tärkeä. Siihenkään rahoituksen saaminen ei ollut ihan helppoa, mutta lopulta elokuva sai ensi-iltansa 2002. Seuraavaksi ohjasin YLE TV 1:lle Mari Mörön kirjaan pohjautuvan tv-elokuvan Kiltin yön lahjat.

Vuonna 2004 tuottaja Lasse Saarinen kysyi minulta, kiinnostaisiko minua ohjata Risto Räppääjä kirjoihin perustuva elokuva. Sanoin heti KYLLÄ. Kaikki eivät kuitenkaan uskoneet hankkeeseen, ja rahoitusta ensimmäiseen Räppääjään oli siihenkin vaikea saada kasaan. Siinä välissä 2006 tein Pääroolissa tv-sarjaan seitsemän 10 minuutin mittaista sketsitarinaa samalla kun vein sitkeästi Räppääjähanketta eteenpäin. Lopulta elokuva saatiin tuotantoon, ja siitä tuli hyvin suosittu. Sen jälkeen 2010 tuli ensi-iltaan seuraava Räppääjä-tarina Risto Räppääjä ja polkupyörävaras, ja 2012 ilmestyi Räppääjä trilogian kolmas osa Risto Räppääjä ja viileä Venla. Näiden jälkeen Räppääjä-elokuvien ohjaaja ja koko taiteellinen työryhmä on vaihtunut kirjailijoita lukuunottamatta.

Kului useita vuosia, ennen kuin sain tuotantoon seuraavan elokuvani. 2018 syksyllä tuli ensi-iltaan Puluboin ja Ponin leffa. Sitä ennen ohjasin ensimmäisen kerran myös teatteria, Suomen Kansallisteatteriin näytelmän nimeltä Masennuskomedia. Koska sen aihe on edelleen tärkeä ja ajankohtainen, ohjaan sen nyt uudestaan Kotkan kaupunginteatteriin syksyllä 2020.

Elokuvaohjaaminen on haastava ammatti, jossa taiteellinen päävastuu on ohjaajalla. Eri hankkeiden eteenpäinvieminen voi kestää vuosia, mikä on välillä uuvuttavaa. Raskainta on se, että vaikka työstäisit vuosikausia jotakin aihetta, se ei välttämättä koskaan mene tuotantoon. Teatteriohjaamisen tuleminen elokuvan rinnalle on tuntunut hyvältä, koska teatterissa päätöksiä ei tarvi odotella vuosikausia. Ohjaaminen on minulle tärkeä tapa vaikuttaa ja tuoda esiin niitä asioita, joita pidän merkittävinä elämässä.