MITEN MINUSTA TULI OHJAAJA:

Kun arvioin töitäni näyttelijänä, arvostelin aina myös kokonaisuutta: Miksi tämä on leikattu näin? Miksi tässä on tällainen musa? Miksi se kohtaus on jätetty pois? Miksi päähenkilöllä on tuollaiset vaatteet? Tärkeämpää kuin oma roolini oli se, millainen koko produktio oli ja mistä asioista se kertoi. Tein näyttelijänä useita teatteriesityksiä, jotka olivat saaneet alkunsa minun aiheestani. Tämä johtui juuri siitä, että kokonaisuus ja tarinan teemat ovat minulle tärkeitä. Kun eräs kollegani kerran kuunteli vuodatustani, hän tokaisi: Ohjaa sitten itse juttuja, jos kerran tiedät, mitä pitäisi tehdä. Silloin aloin tosissani miettiä asiaa: Mitä jos alkaisin ohjata? Mielessä oli heti tärkeä aihe, mistä halusin tehdä elokuvan. Halusin ohjata nimenomaan elokuvaa. Se johtuu ehkä siitä, että tunnen näyttelijänäkin elokuvan olevan minua lähempänä kuin teatterin, mutta myös siitä, että elokuvassa ohjaaja vastaa loppupeleissä kaikista taiteellisista ratkaisuista. Teatteri on enemmän näyttelijävetoinen juttu.

1996 aloin suunnitella käsikirjoittaja Antti Karumon kanssa tv-elokuvaa. Käsikirjoitus ostettiin ensin TV 2:lle, mutta kun siellä tilaaja vaihtui, siihen ei enää uskottu. Menimme Elokuvasäätiöön, josta se myös sai tukea, mutta minulle ilmoitettiin, että minun pitäisi ensin ohjata lyhempi juttu, ennen kuin saisin rahat tunnin mittaiseen elokuvaan.

Aloin samaan aikaan itse kouluttaa itseäni ohjaajaksi alan ammattilaisten kursseilla. Opettaessani aloin tehdä lyhytelokuvia ja erilaisia tv-harjoitustöitä opiskelijoiden kanssa. Sen lisäksi näyttelijänä olin aina pitänyt silmäni ja korvani auki kuvauksissa. Sillä tavalla olen oppinut todella paljon myös ohjaamisesta.

Tiesin alusta alkaen, että minulle: näyttelijälle, muusikolle ja vielä naiselle ei varmasti tulisi olemaan helppoa saada rahoitusta elokuvaohjauksiani varten, joten olin valmistautunut pitkäjännitteisyyteen pyrkimyksessäni. Koska elokuvasäätiöstä oli sanottu, että minun oli ohjattava ensin lyhyempi elokuva näyttääkseni taitoni, aloin valmistella sitä. Syntyi Antti Karumon käsikirjoittama Greippi (1999), joka sai myönteisen vastaanoton. Sen jälkeen oli tarkoitus ohjata se tarina, mitä alun perin olimme Antin kanssa suunnitelleet, mutta se ei enää innostanut rahoittajia. Tämä kuuluu ohjaajan ammattiin: Lähes kaikilla on useita hankkeita, jotka eivät lopulta kuitenkaan pääse tuotantoon asti syystä tai toisesta.

Aloin etsiä itselleni uutta käsikirjoitusta ohjattavaksi. Greippi todisti sen, että ohjaaminen tuntui sopivan minulle ja halusin jatkaa sitä ehdottomasti. Käsikirjoittaja/ohjaaja Juha Jokela lähetti minulle Selja Ahavan käsikirjoituksen Pieniä eroja. Tiesin heti, että tämä on minun juttuni. Käsikirjoitus oli hieno ja käsitteli aihetta, joka tuntui minusta tärkeältä. Siihenkään rahoituksen saaminen ei ollut ihan helppoa, mutta lopulta elokuva sai ensi-iltansa 2002. Seuraavaksi ohjasin YLE TV 1:lle Mari Mörön kirjaan pohjautuvan tv-elokuvan Kiltin yön lahjat 2004..

Vuonna 2004 lyhytelokuvieni tuottaja Lasse Saarinen kysyi minulta, kiinnostaisiko minua ohjata Risto Räppääjä kirjoihin perustuva elokuva. Sanoin saman tien kyllä. Halusin ehdottomasti ohjata sen. Räppääjä kirjat olivat koko perheemme suosikkeja. Aloin viedä elokuvaa eteenpäin saman tien. Kaikki eivät kuitenkaan uskoneet hankkeeseen, ja rahoitusta ensimmäiseen Räppääjään oli todella vaikea saada kasaan. Siinä välissä 2006 tein Pääroolissa tv-sarjaan seitsemän 10 minuutin mittaista sketsitarinaa samalla kun vein sitkeästi Räppääjähanketta eteenpäin. Lopulta elokuva saatiin tuotantoon, ja siitä tuli hyvin suosittu. Sen jälkeen 2010 tuli ensi-iltaan seuraava Räppääjä-tarina Risto Räppääjä ja polkupyörävaras, ja 2012 ilmestyi Räppääjä trilogian kolmas osa Risto Räppääjä ja viileä Venla. Tämän jälkeen Räppääjä-elokuvien ohjaaja ja koko taiteellinen työryhmä on vaihtunut kirjailijoita lukuunottamatta.

Tämän jälkeen meni muutamia vuosia, ennen kuin sain tuotantoon seuraavan elokuvani. 2018 syksyllä tuli ensi-iltaan Puluboin ja Ponin leffa. Sitä ennen ohjasin ensimmäisen kerran myös teatteria. Ohjasin Suomen Kansallisteatteriin näytelmän nimeltä Masennuskomedia, joka sai paljon huomiota sekä yleisöltä että medialta. Sitä esitettiin Kansallisteatterissa 2017-2018 esityskaudella. Nähtäväksi jää, poikiiko tämä uusia teatteriohjauksia tulevaisuudessa elokuvien rinnalle. Uusia elokuvahankkeita minulla on vireillä muutamia, mutta ne ovat vasta kehittelyvaiheessa.

Elokuvaohjaaminen on haastava ammatti, jossa taiteellinen päävastuu on ohjaajalla. Kaikesta, mitä kuvassa näkyy, voi joko syyttää tai kiittää loppupeleissä häntä. Eri hankkeiden eteenpäinvieminen voi kestää vuosia, mikä on välillä uuvuttavaa. Elokuvaohjaaminen on kuitenkin mitä suurimmassa määrin ryhmätyötä, ja se on siinä parasta. On hienoa ideoida hyvän ryhmän kanssa elokuvaa ja inspiroitua toisten ehdotuksista niin, että omatkin ideat saavat uusia ulottuvuuksia. Ohjaamisen avulla voi käsitellä juuri niitä aiheita, mitä pitää tärkeinä haluamallaan tavalla, jos vain saa rahoituksen hankkeelleen. Raskasta ohjaamisessa on se, että vaikka työstäisit vuosikausia jotakin aihetta, se ei välttämättä koskaan mene tuotantoon. Ohjaaminen on minulle tästä huolimatta tärkeä ja läheinen tapa vaikuttaa ja tuoda esiin niitä asioita, joita pidän merkittävinä elämässä. .