MITEN MINUSTA TULI NÄYTTELIJÄ:

Olen ollut lapsesta saakka kiinnostunut esiintymisestä. Jo alle kouluikäisenä lempiammatteihini kuului näyttelijä. Se on myös ainoa ammateistani, johon olen saanut korkeakoulutuksen. Näyttelin kaikissa mahdollisissa koulunnäytelmissä. Yläasteella liityin Porin Teatterinuoriin. Esiinnyin heidän kanssaan koko lukioajan, kunnes muutin Helsinkiin 18-vuotiaana. Muistan hyvin, miten opo-tunnilla kävimme Porin työvoimatoimistossa tutustumassa mahdollisiin opiskelupaikkoihin. Teatterikoulusta oli vain neljä riviä infoa. Kysyin, löytyisikö tästä mitään lisää. Sain vastauksen: ”Ei sinun sitä kannata edes ajatella, sinne pääsee niin harva”. Päätin, että vaikka se kestäisi kuinka kauan, tuonne minä menen opiskelemaan. Yrittänyttä ei laiteta! Jostain syystä en koskaan ajatellut edes pyrkiväni Sibelius Akatemiaan tai muihin taidekouluihin, vaikka harrastin monenlaisia taiteita. Teatterikorkeakoulun näyttelijälinja on ainoa taidealan opiskelupaikka, mihin olen halunnut pyrkiä. Kävin kyllä opiskelemassa vuoden historiaa Helsingin yliopistossa, mutta ei se ollut minua varten. Muuten se vuosi oli kaikin puolin hyödyllinen kyllä.

Helsingissä näyttelin Ylioppilasteatterissa 1981-1983, mutta en koskaan oikein viihtynyt siellä. Pyrin teatterikouluun kolme kertaa, yhtenä vuonna sekä Tampereelle että Helsinkiin. Kolmannella kerralla pääsin sisälle. Opiskelin Teatterikorkeakoulussa vuosina 1983-1987 ja valmistuin Teatteritaiteen maisteriksi 1987. Tein jo kouluaikanani töitä kesäteattereissa sekä muutamissa elokuvissa. Kun pääsin filmikameran eteen ensimmäisen kerran vuonna 1985, tuntui, kuin olisin tullut kotiin. Ihastuin kameranäyttelemiseen heti! Jos täytyisi valita, näyttelenkö mieluummin teatterissa vai kameran edessä, valinta olisi selvä. Kamera on suuri rakkauteni. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse valita, molempi parempi.

Koulun jälkeen tein töitä useissa eri teattereissa. Kiinnityksellä olen ollut vain kerran, Lahden kaupunginteatterissa vuoden 1992-1993. Tein myös paljon ”omia produktioita”, jotka pistin liikkeelle itse. Hankin niille ohjaajan ja käsikirjoittajan sekä teatterin, missä esittää. Rakkaimpia näistä produktioista ovat Annika Idströmin kirjaan perustuva ”Isäni, rakkaani” Teatteri Jurkassa ja Simone de Beauvoirin kirjaan perustuva ”Kutsuvieras” Lahden kaupunginteatterissa.

Näyttelin viimeksi teatterissa koko illan esityksessä 1996-97 Billie Holidayta näytelmässä ”Lady Day”. Sen jälkeen olen ollut teatterilavalla Porissa Lainsuojattomat festivaaleilla "24 hr. Plays" -tapahtumassa vuosina 2013 ja 2014. Tauko kesti siis 16 vuotta! Syitä on kaksi: Sain lapsen 1998 ja halusin, että minä olen se, joka useimmiten laittaa hänet nukkumaan. Teatterityö ei tähän ajatukseen oikein sopinut. Toinen syy oli se, että ohjaaminen alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän, ja kaikkea ei yksi ihminen vaan ehdi samaan aikaan tekemään. Kameran edessä näyttelemistä olen jatkanut koko ajan. Talvella 2015 tuli ensi-iltaan kaksi elokuvaa, joissa näyttelen: Petri Kotwican "Henkesi edestä" ja Teemu Nikin "Love Milla" -elokuva. ”Henkesi edestä” poiki minulle naissivuosa Jussipatsaan. 2016 olen näytellyt pienempiä rooleja tv-sarjoissa ja elokuvissa. 2017 loppuvuodesta tuli ensi-iltaan Inari Niemen Joulumaa elokuva. Siinä näyttelen ikäistäni naista Ullia, joka on tyytyväinen sekä itseensä, elämäänsä että ulkonäköönsä, harvinainen naisrooli siis. Seuraava elokuvaroolini on Teemu Nikin elokuvassa Nimby, joka kuvataan keväällä 2019. Keväällä 2018 paikkasin Kansallisteatterissa pääroolin ohjaamassani näytelmässä Masennuskomedia. Tuntui hyvältä olla teatterin lavalla pitkästä aikaa, vaikkakin vain paikkausroolissa muutaman esityksen ajan.

Ylen Elävässä arkistossa on julkaistu monta tv-elokuvaa ja -sarjaa, joissa olen näytellyt urani aikana. Pakanamaan kartta, Milkshake, Kotikatu ja Raid ovat mm. olleet siellä suosikkejen joukossa. On hienoa huomata, miten nämä ohjelmat löytävät Ylen Elävän arkiston myötä uusia katsojia . Palautetta on tullut yleisöltä kosolti.

Kun nainen vanhenee, kameraroolit vähenevät huomattavasti. Uskon, että tämä tilanne on kuitenkin muuttumassa parempaan suuntaan. Toivon, että saan yhä näytellä kameran edessä niin paljon kuin mahdollista. On minua kysytty teatteriinkin aina säännöllisin väliajoin. Mistä sitä tietää, vaikka sinnekin vielä joku päivä tie veisi. Paikkausrooli Kansallisteatterin lavalla innosti kyllä uudelleen teatterinäyttelemiseenkin. Yhtä kaikki toivon, että saan tehdä töitä myös näyttelijänä niin kauan kuin terveys antaa myöden. Eläkkeelle tuskin koskaan jään, ellei ole pakko!